Kaltoinkohdellun Saaristomeren ekosysteemiä tulee hoitaa koordinoidulla yhteistyöllä ja uusilla toimintatavoilla
Saaristomeri on ainutlaatuinen merialue, jota leimaa erityisesti runsas saarien määrä: alue käsittää yli 40 000 saarta ja lukemattoman määrän pienempiä luotoja ja kareja. Tämä saarien kirjo sisältää runsaasti erilaisia luontotyyppejä ja luonnon monimuotoisuutta – Saaristomeri tarjoaa muun muassa linnustolle ja kaloille runsaasti tärkeitä lisääntymisalueita. Laaja, rikkonainen ja matala merialue on hyvin herkkä muutoksille. Nykykeskustelu pyörii hyvin vahvasti veden laadun ja ravinnekuormituksen ympärillä ja helposti unohtuu, että myös meren puolella ja saaristossa on runsaasti mahdollisuuksia elvyttää ekosysteemin tilaa. Vesiensuojelun ohella onkin vähintään yhtä tärkeää huolehtia luonnon monimuotoisuudesta.
Ihminen on toimillaan muokannut Saaristomerta, sen saaria ja rannikkoalueita hyvin voimakkaasti ja pitkään. Saaristossa asuu yli 30 000 vakituista asukasta ja kesäisin asukasmäärä yli kaksinkertaistuu. Tämä näkyy saaristossa muun muassa runsaana rantarakentamisena ja veneväylinä. Yksi kuvaava ja hätkähdyttävä tosiasia on, että jokaisen Saaristomereen laskevan joen suisto on voimakkaasti ruopattu tai muutoin rakennettu. Toisin sanoen kokonainen luontotyyppi, luonnontilaiset jokisuistot, on kokonaan ihmisen muokkaamaa. Jokisuistot ovat alati muuttuvia monimuotoisia elinympäristöjä ja tärkeitä monen lajin lisääntymisalueita. Rakentamaton rantaviiva on Saaristomerellä ylipäätään harvinaisuus erityisesti sisä- ja välisaaristossa.
Matalat merenlahdet ja maankohoamisen seurauksena syntyvät rannikon pienvedet fladat ja kluuvit ovat jokisuistojen tapaan luonnon monimuotoisuudelle tärkeitä alueita. Matalat, suojaiset vesialueet lämpenevät nopeasti ja ovat erityisen tärkeitä muun muassa kalojen ja vesilintujen poikastuotannolle. Yksittäisellä fladalla voi olla erityisen merkittävä rooli esimerkiksi ahvenen lisääntymisalueena. Fladan suuaukolle tehty pengertie, silta tai suuaukon ruoppaus voi muuttaa olosuhteita merkittävästi, muuttaa virtauksia ja lämpöolosuhteita kaloille epäsuotuisaksi tai pahimmillaan estää kalojen pääsyn fladaan. Myös saariston ja rannikon pieniä virtavesiä, puroja, noroja ja ojia on monin paikoin muokattu ja niiden toimivuus kalojen lisääntymisalueina on heikentynyt.
On selvää, että Saaristomerellä tarvitaan jatkossakin vesiliikenneväylien kunnossapitoa, esimerkiksi vesikasvillisuuden niittoja sekä paikoin myös ruoppauksia, muun muassa asutuksen, matkailun ja virkistyskäytön tarpeisiin. Lähes kaikkeen rakentamiseen on kuitenkin sovellettavissa luontoystävällisiä rakennustapoja tai hankkeisiin voidaan liittää mukaan luontovahinkoja kompensoivia toimia, esimerkiksi virtavesikunnostuksia voi tehdä infrarakentamisen yhteydessä (Suomen tieyhdistys). Luonnon monimuotoisuuden kannalta tällaiset uudet toimintamallit tulisivat tarpeeseen. Voisiko esimerkiksi ruovikonniittoja suunnitella ja toteuttaa niin, että veneväylän lisäksi alueelle syntyisi myös mosaiikkimaista, eri syvyistä ranta-aluetta, joka toimisi niin kalojen kuin lintujen lisääntymisalueina? Entä miten ruokobiomassaa kannattaisi kerätä ja mihin sitä kannattaisi käyttää, jotta vaikutukset kääntyisivät erityisen luontopositiiviseksi? Uusien toimintamallien saaminen toimijoiden käyttöön on oma haasteensa, joka vaatii aktiivista työtä.
Jo tehtyjä vahinkoja on myös mahdollista korjata. Saaristomeren alue on pullollaan kohteita, joita ennallistamalla voidaan parantaa luonnon monimuotoisuutta ja edistää Saaristomeren ekosysteemin hyvinvointia.
Esimerkiksi erilaisia kalojen vaelluksia estäviä rakenteita voi poistaa ja ihmistoiminnan seurauksena pahoin rehevöityneitä merenlahtia kunnostaa eri tavoin. Sekä Saaristomeren että valuma-alueen laajat kunnostustarpeet ovat haaste, johon nykyisellä vesienhoidon organisoinnilla on hyvin vaikeaa vastata. Vesistöjen kunnostustoiminta vaatii koordinoinnin, osaamisen ja yhteistoiminnan kehittämistä. Saaristomeren vesien- ja luonnonhoitoa tulisi suunnitella yhtenä kokonaisuutena ja toteuttaa toimenpiteitä monella sektorilla ja laajalla yhteistyöllä – alalle tarvitaan myös kokonaan uusia toimijoita ja yhteistyöverkostoja. Vain tällainen lähestymistapa vie meitä kohti aidosti kokonaisvaltaista, koko ekosysteemin huomioivaa vesiensuojelua.
